Haha, kuinka vähälle olenkaan tämänkin jättänyt. Kyllähän solahtaa vielä luonnollisuuden piikkiin, että kuukausia olen elänyt onnellisena kirjoittamatta paljon mitään minnekään, ei koulutöihin, facebookiin saati tänne. Nyt kun ajattelen, olenkin hiljattain ollut oikein tyytyväinen elämääni. 

Tämä kirjoitus syntyy impulsiivisesti nyt, juuri herättyäni. Olen myöhään viime yönä palannut neljän päivän perhelomamatkalta Nizzasta. Siellä oloni oli mitä oudoin, enhän ole hetkeen ollutkaan lomalla perheen kesken. Tämä merkitsi tietysti sitä, että jouduin olemaan hyvin pidättyväinen kaikkien niiden uusien tuttavuuksien suhteen, kun normaalisti olisin käyttäytynyt aivan toisin. Yksikseni ja ystävien kanssa kaupungissa elän yleensä itseäni vanhempien tavoin, joten tämä perheeseen kuuluminen, yhdessä liikkuminen ja ainainen huolenpito olivat vaikeita kestää. Kielitaitoani en päässyt oikein käyttämään, kun äitini oli matkassa ja piti huolen puhumispuolesta. Se oli kurjaa, ja lisäsi myös omia paineitani puhua lainkaan ranskaa. En oikein ehtinyt tottua siihen, kielipääni ei ehtinyt aktivoitua enkä lopulta olisi uskonut, että olen opiskellut kieltä kaksi vuotta loistavin tuloksin.

Matka on kuitenkin aina matka, ja osasin nauttia siitä. Nizza on selvästi paikka, jolla on potentiaalia mahtavaksi biletysreissukohteeksi. Hankin myös paljon vaatteita tyydyttämään hetkeksi ulkonäönkohennustarpeitani. Paikalliset antiikkimessut ylittivät odotukset, mikä ei ollut hyvä, sillä kahden tunnin koluamisen jälkeen en ollut raaskinut ostaa vielä mitään, ja kojuja alettiin jo purkaa. Kävin läpi kohtalaisen tunnepurkauksen, kun tilaisuus saada eräs peili valui hukkaan sormieni lävitse. Sain kuitenkin mukaani absinttilasit, -lusikat ja rannerenkaan. 

Nizzalaisesta ruoasta ei tarvinne sanoa muuta, kuin että ravintolat noudattavat perinteistä ranskalaista kaavaa, eli tekevät loistavaa, yksinkertaista ruokaa samoilla nimillä. Miksi kirjoitan siitä lainkaan, liittyykin siihen, miten itse käsittelin sen valtavan ruoan määrän. Taidan kirjoittaa siitä lisää heti, kun muistan, miten kirjoitukset saa privaatille.

Kuitenkin, kulunut kesä ennen Nizzaa on ollut selvästi yksi parhaista. Olen saanut vietettyä hyvän ajan suosikki-ihmisieni kanssa. Kesä on kulunut puhuessa ja nauraessa Tiuhtin kanssa, toisaalta ryypätessä, uidessa ja mökkeillessä Pirkkalalaisten sekopääystävieni kanssa. Olen lukenut kirjoja (en niin paljon kuin suunnittelin), katsonut x-fileitä, ommellut, tuskaillut tarantellan paastoamista – kunnes ymmärsin kyseen olevan nahanluonnista – ja luuhannut mökillä nauttimassa saunanjälkeisistä luontomystiikkakokemuksista. 

Miehiä ei ole sen koommin tarvinnut ajatella. Täysmaskuliininen kaveriporukkani täyttää kaikki kaipaukseni miesseurasta, enkä ole kokenut sitä kamalaa rakkaudennälkää, joka aina joskus iskee. Sain itsetuntoani jälleen kohotettua eräällä baarituttavuudella, joka oli mukavaa vaihtelua. Ihanaa. 

*****

Näin loppukesästä on hyvä asettaa merkkipaalu juuri tähän hetkeen, kun olen palannut matkaltani. En ole vielä aloittanut täysivaltaista lukemista psykologian (saati englannin) yo-kokeisiin, jotka häämöttävät syyskuussa. Se pitäisi aloittaa. Harmikseni sain isiltä mahtavan kosmologian kirjan, jota ahmisin paljon mielummin. Koulun alkamiseen pitäisi muutenkin valmistautua, en edes tiedä minä päivänä se alkaa. Tästä aiheesta en jaksakaan kirjoittaa yhtään enempää.

 

 

 

 

Tutustutan itseäni vielä tähän blogiin, joten tämä kirjoitus on kai osittain pientä esittäytymistä. Sain hyödynnettyä tämänkin kuolleen iltapäivän ottamalla vihdoin kuvia.

 

Rakas pikkulintuni selvästi kerjäsi photoshootia ja kiipesi poseeraamaan. Lajiltaan neiti on acanthoscurria geniculata, ja matkustin tämän vuoden maaliskuussa Seinäjoelle saakka hakemaan sen. Luonteeltaan se on kunnioitettavan ärhäkkä, siksi en käsittele sitä lainkaan. Nimiasioissa oon ollut hienovarainen, koska mielestäni se, että käärmeet, liskot yms. "hurjat" lemmikit nimetään mahtailevasti tyyliin Lucifer, on helvetin noloa. Jossakin vaiheessa vain huomasin kutsuvani hämistä Tipuksi.

Tarantella lemmikkinä merkitsee mulle tietynlaista fiiniä erikoistumista. Se on outo, hämyinen ja monien mielestä karmiva sidekick. Rakastan Tipussa sitä, miten se tukee ihanneminäkuvaani. Hämähäkin omistaminen ei mun tapauksessani kuitenkaan ole siisteydenkaipuuta (vrt. Lucifer-käärmeiden omistajat), sillä tässä ei ole lainkaan kyse julkisuudesta tai ihailluksi tulemisesta. Mulla on olemukseeni suljettu, subjektiivinen suhde.

Noiden kahden ylemmän kappaleen tekstin syvällisyysasteen muuttuminen on siisti.

Otin kuvan myös viimesyksyisen kuviskurssin töistä:

Nämä kaksi ovat oikeiden suhteiden mukaan rakennettuja mustaleskiä. Tiimalasisymbolia en takapuoliin viitsinyt lisätä, koska kokomusta oli vaikuttavampi valinta. Hämikset on rakennettu kipsinauhalla rautalanka- ja kanaverkkokehikon päälle, maalattu ja lakattu venelakalla. Älyttömän helppoa.

Varsinkin mammahämiksen koko on varmasti vaikuttavin asia. Jalkojen ristimitta sillä on noin 75cm, poikasella 25cm. 

Näiden töiden rakentelu oli ihanaa, koska sain koulun väeltä ihailun- ja inhonsekaisia katseita. Hämisten maine levisi, niistä puhuttiin käytävillä ja sain olla niistä ylpeä. Niiden kotiin viemisen haittapuoli oli tietenkin se, etteivät ne mahdu minnekään. 

 

 Vau, mussa laukesi epämääräinen pahan olon, epävarmuuden, oivaltamisen ja katkeruuden sekoitus, ja nyt toivon saavani tunteen selkiytettyä, kun kirjoitan ajatukseni auki. Erään henkilön kirjoittama introspektiivinen teksti, jonka juuri luin, oli syynä tähän. 

Musta on tuntunut, että suhteiden katkeaminen tähän henkilöön oli kuin katkaisisi välit johonkin elintärkeään oivalluslähteeseen. Luen salaa hänen tekstejään, koska olen niin vitun utelias hänen elämänkehityksestään ja samalla ruokin vähän katkeruuttani. Pitäisi näköjään lopettaa se.

Otin kontaktimme aikana todella paljon vaikutteita häneltä. Adaptoin mielipiteitä, avarsin näkemyksiäni ja nautin oppimisesta. Rakastin keskustelujamme. 

Tätä kyseistä tekstiä lukiessani koin jälleen vahvaa samaistumista ja ymmärsin taas itsestänikin enemmän. Mutta en halua tuntea tätä! En halua tuntea tyyppiä vahvemmaksi sukulaissielukseni enkä saada enempää vaikutteita. Tämä riippuvuustunne koettelee omanarvontuntoani ja masentaa, koska tähän henkilöön kiinni kasvamisen pitää olla ohi. Olen katkera, koska kontakti välillämme ei katkennut mun päätöksestäni. Jos yksi osapuoli kokee vahvaa samaistumista ja toinen ei, toisen on oltava väärässä. Epäilemättä minun. Olen kuin liikaa kiintynyt, ihaileva lapsi, joka ei ymmärrä mitä luonteiden eroavuus tarkoittaa.

Henkilö kuvailee, millaiseksi itsensä pohjimmiltaan tuntee. Jos samaistun tähän tahtomattani, reagoin yrittämällä väkisin ajatella itseni toisin. Seurauksena kaikki itsetuntemukseni alkaa rakentua valheelle, jonka synnytti samaistumisen häpeä.

Jos kiellän itseäni enää lukemasta tämän henkilön itsetutkiskelua, oma luonteeni alkaa toivottavasti kasvamaan erilleen ja opin taas ajattelemaan itse. Kunpa voisin jo tajuta, kuinka erilaisia olemme.

 

 Blogien pitämisessä ei ole minulle sinänsä mitään uutta. Vuosia olen täyttänyt livejournal-päiväkirjaani samankaltaisilla ajatuksilla kuin suunnittelin tännekin purkavani, mutta blogi oli hiljainen ja kylmä. Käännyin Vuodatus.netin puoleen lähinnä julkisuudenhimossani: toivoisin saavani aikaan jonkinlaista keskustelua, ehkä jopa lukijoita. En kuitenkaan ole tutustunut sivustoon, enkä tiedä, millaiset käytännöt täällä vallitsevat. Voihan olla, että tästä blogista tulee vain livejournal-tilini kopio, pölyinen varasto kerran ajateltuja ajatuksia, joita kukaan ei lue.

Blogien kategoriaosastossa huomioni kiinnittivät taide- ja kirjallisuusblogit. Haluaisin saada vaikutteita uusilta, älykkäiltä ihmisiltä, joten ehkä täältä löytyy aineistoa. Uskoisin blogeja selaamalla löytäväni monia hyviä ajatuskokoelmia, joita kiinnostavat ihmiset kirjoittavat. Mutta en tiedä lainkaan, kuinka aktiivisesti täällä yleensä herää keskustelua, tai kuinka tavallisesti täysin tuntemattomat henkilöt lukevat ja kommentoivat toisten kirjoituksia. Petyn kovasti, jos havaitsen vuodatus.netin koostuvan vain yksinäisten ihmisten tylsistä monologeista.

Pidän oman blogini julkisena siksi, että haluan kehittää eräänlaisen realiteetti-minän älykkään jatkeen, jonka pohdintoja ihmiset voivat täällä lukea. On mukava ajatella, että jossakin on olemassa kokoelma minut tietyllä tapaa määrittelevää julkista aineistoa. 

Kirjoittajan kuvauksessakin jo lukee, etten aio määritellä tulevien merkintöjeni sisältöä tai luonnetta. Kuitenkin, jos uutuudenviehätys pitää minut innostuneena kirjoittamisesta, eikä kiinnostukseni kariudu mihinkään, luulisin kirjoittavani tänne arki-elämäni käännekohdista, niistä seuranneista mielentilan muutoksista sekä päässäni heränneistä uusista ajatuksista ja vaikutteista. Taideaiheiset, kuvamateriaalia sisältävät merkinnät ovat myös odotuslistalla. 

Tästä se kai lähtee.