Tutustutan itseäni vielä tähän blogiin, joten tämä kirjoitus on kai osittain pientä esittäytymistä. Sain hyödynnettyä tämänkin kuolleen iltapäivän ottamalla vihdoin kuvia.

 

Rakas pikkulintuni selvästi kerjäsi photoshootia ja kiipesi poseeraamaan. Lajiltaan neiti on acanthoscurria geniculata, ja matkustin tämän vuoden maaliskuussa Seinäjoelle saakka hakemaan sen. Luonteeltaan se on kunnioitettavan ärhäkkä, siksi en käsittele sitä lainkaan. Nimiasioissa oon ollut hienovarainen, koska mielestäni se, että käärmeet, liskot yms. "hurjat" lemmikit nimetään mahtailevasti tyyliin Lucifer, on helvetin noloa. Jossakin vaiheessa vain huomasin kutsuvani hämistä Tipuksi.

Tarantella lemmikkinä merkitsee mulle tietynlaista fiiniä erikoistumista. Se on outo, hämyinen ja monien mielestä karmiva sidekick. Rakastan Tipussa sitä, miten se tukee ihanneminäkuvaani. Hämähäkin omistaminen ei mun tapauksessani kuitenkaan ole siisteydenkaipuuta (vrt. Lucifer-käärmeiden omistajat), sillä tässä ei ole lainkaan kyse julkisuudesta tai ihailluksi tulemisesta. Mulla on olemukseeni suljettu, subjektiivinen suhde.

Noiden kahden ylemmän kappaleen tekstin syvällisyysasteen muuttuminen on siisti.

Otin kuvan myös viimesyksyisen kuviskurssin töistä:

Nämä kaksi ovat oikeiden suhteiden mukaan rakennettuja mustaleskiä. Tiimalasisymbolia en takapuoliin viitsinyt lisätä, koska kokomusta oli vaikuttavampi valinta. Hämikset on rakennettu kipsinauhalla rautalanka- ja kanaverkkokehikon päälle, maalattu ja lakattu venelakalla. Älyttömän helppoa.

Varsinkin mammahämiksen koko on varmasti vaikuttavin asia. Jalkojen ristimitta sillä on noin 75cm, poikasella 25cm. 

Näiden töiden rakentelu oli ihanaa, koska sain koulun väeltä ihailun- ja inhonsekaisia katseita. Hämisten maine levisi, niistä puhuttiin käytävillä ja sain olla niistä ylpeä. Niiden kotiin viemisen haittapuoli oli tietenkin se, etteivät ne mahdu minnekään.